Joskus kyynisinkin blogaaja herkistyy. Näin voi käydä esimerkiksi kun hoilaa Hoosiannaa lapsuusaikojen tutussa kirkosta, ja pahasta puheentuottamisongelmasta kärsivä äitimuori yhtyy säkeisiin. Myös kirkkokuoro ja kanttori panivat parastaan. Loppua kohti urkujen, kuoron ja seurakunnan yhteismusisointi pauhasi jo aika komeasti, vaikkei kirkko ihan täynnä ollutkaan.

Tyypillisenä tapauskovaisena, tai kuten eräs tuttavani asian kerran kauniimmin ilmaisi, "arkipäivän kristittynä", käyn kirkossa lähinnä suurina juhlapyhinä, erityisesti jouluna. (Pääsiäisenä nautin mieluummin kirkoissa ajankohtaan liittyvää musiikkia.) Adventti ja Hoosianna kuuluvat ohjelmaan silloin tällöin. Niinpä en osaa sanoa, oliko kirkkoväen määrä jotenkin radikaalisti laskenut, ts. halusivatko jotkut nauttia Hoosiannansa omassa hyvässä seurassaan, kun arkkipiispan kannanotto tasa-arvoiseen avioliittolakiin ei osunut ihan yhteen omien mielipiteiden kanssa. 

Nuorison keskuudessa kirkon brändi tuntuu olevan kohdallaan: kaksi ensimmäistä riviä täyttyi teineistä, jotka arvattavasti olivat hakemassa itselleen rippikoulun suorittamiseksi tarvittavia jumalanpalveluskäyntejä. Ilmeisesti yhteisestä sopimuksesta melkein koko poppoo meni myös alttarille siunattavaksi, kun eivät vielä saa ehtoollista nauttia.

Muuan alakoulun opettajani neuvoi kerran, miten jumalanpalveluksessa ei pääse pitkästymään: kannattaa osallistua, laulaa virsiä, ja edes yrittää kuunnella saarnaa. Kiinnostaa kiveä -blogisti valpastuikin jo heti lukukappalevaiheessa, kun päivän tekstissä puhuttiin sopivasti huutavista kivistä. 

Nuori naispappimme onnistui mielestäni varsin hyvin saarnassaan viittaamaan epäsuorasti aiheeseen, josta kivetkin ovat huutaneet viime päivät. Hän pohti maailman muuttumista, mm. tekniikan kehitystä. Ja sitä, miten tärkeää keskusteleminen on niin pari- kuin kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Ja miten keskustelemisesta ei oikeastaan tule mitään, jos ei ole erilaisia mielipiteitä, joista keskustella. 

Tuntuu kieltämättä häkellyttävältä, että tuhannet ihmiset ovat halunneet erota kirkosta Eduskunnan avioliittolakiäänestyksen ja arkkipiispan kannanottojen takia. Oma ensireaktioni oli suurin piirtein että tervemenoa. En ole itse oikein kansankirkko-käsitteen ystävä. Minun on vaikea sulattaa esimerkiksi sitä, että koska "kansankirkkoomme mahtuvat kaikki", naispappeuden vastustajille annetaan tilaa toteuttaa omaa "vakaumustaan" tavoilla, jotka joskus tuntuvat lähentelevän työpaikkakiusaamista. Lieneekö tämä sitten omalla tavallaan suvaitsematon kanta?

Tasa-arvoinen avioliittolaki tuntuu olevan vielä kimurantimpi kysymys. Tosin on tietysti hyvä muistaa, että kirkkohan ei ole kantaansa vielä lyönyt lukkoon tämän asian suhteen. Siihenkin nähden tuntuu erikoiselta, että Eduskunnan päätöstä vastustaneet henkilöt haluavat erota nimenomaan kirkosta. Itse olen päätynyt sille kannalle, että kirkkoon kuuluvana, minulla on suurempi oikeus arvioida ja arvostella kirkon toimia kuin niillä, jotka eivät kuulu.

Kirkko jossa tänään kävin, on seissyt samalla paikalla vuodesta 1663 ja nykyinen rakennus on vuodelta 1782. Kirkkorakennusta ovat uudellakin ajalla uhanneet ennemminkin tulipalot kuin Raamatun muuttuvat tulkinnnat. ”Nöyrille annetaan armo”, muistuttaa alttaritaulu.

Viikon sitaatti:

"Ja muutamat fariseukset kansanjoukosta sanoivat hänelle: Opettaja, nuhtele opetuslapsiasi. Mutta hän vastasi heille ja sanoi: Minä sanon teille: jos nämä olisivat vaiti, kivetkin huutaisivat."

Luukkaan evankeliumi,  19. luku, jakeet 39-40. 

Pöytyän seurakunnan Yläneen kirkossa 30.11.2014 palveluksen toimitti ja saarnan piti  vs.kappalainen Merelle Fagerström. Kanttorina toimi Alberto Peltonen.