Muutama vuosi sitten harrastelin hieman venäjän kielen opintoja. Testasin kielitaitoani, kun kävin katsomassa Helsingissä vierailleen venäläisseurueen esitystä Anton Tsehovin näytelmästä Vanja-eno. Esitys oli tekstitetty, mutta aika ajoin kokeilin, minkä verran ymmärrän käännöstä katsomatta. Ymmärrykseni typistyi kahteen repliikkiin: "Tee on kylmää." "Tohtori lähti." 

Nythän Vanjaa voi käydä katsomassa Helsingissä kahtenakin tulkintana, suomeksi. Ehkä käyn katsomassa molemmat, tai jospa yksi riittää, niin kiehtovaa kuin venäläinen draama onkin.

Samoihin aikoihin kun harrastelin venäjän kielen opintoja, olin työperäisistä syistä muutenkin kiinnostunut Venäjästä ja venäläisistä. Kunnon humanistin tavoin ryhdyin perehtymään maahan kulttuurin kautta: Urakoin venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Suosikkini on Dostojevskin "Idiootti". Kävin katsomassa kaikki kauden ohjelmistossa olleet venäläiset näytelmät, Vanja-enon lisäksi mm. Q-teatterin tulkinnan "Riivaajista". Docpointissa kävin katsomassa elokuvan "Venäjän arkki", joka kertoo Eremitaasin tarinan ja siinä samalla erinäisiä episodeja Venäjän ja Pietarin historiasta.

Niin, Pietari! "Rakastan sinua, Pietarin luomus, rakastan sinun täsmällistä ja ryhdikästä ilmettäsi, Nevan valtaisaa juoksua, rantojesi graniittia, sinun valurautaisten aitojesi kuvioita", kuten Aleksandr Pushkin lennokkaasti kuvaili. Elämäni ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui Pietariin, tuolloin Leningradiin, vuonna 1973. Pikkutytölle mieleen jäivät ainakin suuret hienot palatsit, Pietarhovin kaunis puisto, leveät kadut vähine autoineen ja isot lautaselliset kaalikeittoa. Tomeran naisoppaamme puheissa toistui lokakuun vallankumous, jonka jälkeen kaikki oli maassa paremmin. Tosin satukaupungin kaduilla kulkevat ihmiset näyttivä kovin nukkavierusti pukeutuneilta eikä kaupoissa ollut oikein mitään kivaa.

Tämän ensimmäisen ja sitä seuraavan Venäjän matkani välissä kului monta vuotta, jolloin Neuvostoliitto asukkaineen ei minua koskettanut oikein millään tavalla. Muistan kyllä Irina Rodninan "Kalinkan" (kai siinä joku mieskin pyöri mukana), sekä venäläisten jäätanssijoiden uhmakkaan pateettiset esitykset. Lisäksi televisiosta tuntui kaiken aikaa tulevan venäläisiä näytelmiä, joissa joku aina ampui itsensä. Televisioteatterista kertonut dokumentti YLE Teemalla todensi tämän mielikuvan osittain: Jossain vaiheessa tosiaan Ylen ohjelmistosta huomattava osa oli nimenomaan televisioteatteria, vaikka kai sieltä muitakin näytelmiä tuli kuin venäläisiä. 

Seuraava Venäjän-matkani osui murrostakauden maahan, kun joulukuussa 1991 lensimme opiskelijaporukaa tuolloin halvimmalla yhtiöllä eli Aeroflotilla Moskovan kautta Intiaan. Moskova oli kylmä, kostea ja rähjäinen. Keskellä yötäkin riitti neuvostorihkaman kaupustelijoita. Hotelli oli ehdottomasti kauhein, missä koko matkamme aikana yövyimme, mukaan lukien kaikki intialaiset reppuhostelit. Moskovan sijasta Venäjä-mielikuvaani hallitsi kuitenkin edelleen Pietariksi muuttunut Leningrad keisarillisessa loistossaan. Tätä mielikuvaa tukivat muutamat yltiöromanttiset, tsaarin vallan loppuaikojen joutilaan yläluokan elämänpiiriin sijoittuneet viihderomaanit. Venäjä, venäläiset ja heidän arkensa olivat omasta arjestani kovin kaukana. 

Sittemmin minulla oli työn merkeissä muutamia kertoja tilaisuus vierailla Venäjälla ja tavata venäläisiä. Kävin kertaalleen jopa Moskovassa, joka oli edellisesti visiitistäni pessyt kasvonsa perusteellisesti. Vuoden 2007 Moskova oli mahtava, moderni metropoli, jonka keskustan ruuhkat tukkivat valtakatujen valtavuudesta huolimatta. Ihmettelin oppaallemme, mikseivät moskovalaiset käytä enemmän erinomaista metroaan, vaan haluavat ajaa omalla autolla joka paikkaan ja jonottavat tuntikausia autoissaan. Naisopas katsoi minua sääliväisen ymmärtäväisesti kuten vähämielistä, vapauteensa ja materiaan tottunutta länsimaista katsotaan ja selitti: paitsi että metro on ahdas ja haisevan tunkkainen, oma auto on ylellisyyttä, johon täällä aiemmin vain harvoilla oli varaa tai tilaisuutta. Nyt kun oma auto on, sillä ajaminen on paljon tärkeämpää kuin pari lisätuntia unta. 

Vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa mietimme varmaan itse kukin, mikä on Venäjä ja mitä se oikeastaan haluaa. Ymmärrykseni asiasta on yhtä ohut kuin nuo pari lausetta nelinäytöksisesta näytelmästä. Olen silti samaa mieltä kuin se viisas, joka sanoi: Se, että yrittää ymmärtää Venäjää, ei tarkoita että hyväksyisi kaikkea mitä Venäjä tekee.

Viikon sitaatti:

Rehellisyys ja totuus merkitsevät eri asioita Venäjällä kuin Suomessa. Venäjällä rehellisyyttä pidetään hyveenä, mutta siltä vaaditaan joustavuutta ja sopeutumiskykyä. Rehellisyyden on taivuttava, jos totuus vahingoittaa kollektiivia, oli kollektiivi sitten perhe tai suurempi yhteiskunnan yksikkö. Tällöin astuu apuun valhe, joka on pikemminkin luovuuden osoitus kuin tuomittava synti.

Outi Parikka, Äiti-Venäjän aapinen. Atena, 2007